Teksti on osa Tampereen yliopiston Tiedeviestinnän käytänteet -kurssia.
Sosiaalinen media – tuo totuutta vääristelevä, kuplia luova, itsekeskeisten ihmishirviöiden leikkikenttä. Vai kuitenkin nopea ja demokraattinen julkaisukanava, verkostoja rakentava ja maksumuureista sekä vertaisarvioinnista vapaa vaikuttamisen kanava? Oli mielipiteesi kumpi tahansa tai jotain siltä väliltä, fakta on, että tieteeltä vaaditaan yhä enemmän yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Vaikuttavuuden vaatimus ja sen merkitys mahdolliseen rahoitukseen painostavat tutkijoita yleistajuistamaan tutkimustaan ja luomaan asiantuntijuutta myös akateemisen yhteisön ulkopuolella – esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Tässä blogauksessa käsittelen sosiaalisen median käyttöä tiedeviestinnässä keskittyen erityisesti tapoihin ja asenteisiin tiedeyhteisön sisällä.
Media nimeltä tutkija
Näkyvyys, vaikuttavuus ja avoimuus ovat enenevissä määrin hyvän tieteen tunnusmerkkejä – ja rahoittajan vaatimuksia. Tiedeviestintä on osa ammattitaitoista tutkimusta, todetaan tiedeviestinnän suosituksissa. Tutkimuksen ja opetuksen ohella yliopistoilta vaaditaan myös yhteiskunnallista vuorovaikutusta – osallistavaa tiedeviestintää, jossa tiedeyhteisö ei tiedota vain tutkimustuloksista vaan viestintä kattaa koko tutkimusprosessin. Kuten Pekka Isotalus luennolla totesi, tutkijoita koskevat samat lainalaisuudet kuin muutakin työelämää: monipuoliset vuorovaikutustaidot ja viestintäosaaminen ovat osa ammattitaitoa.
“Tutkija itsessään on media: hän edustaa asiantuntijana omaa työtään eri tahoille” – Oulun yliopiston viestintäjohtaja Marja Jokinen (Innanen 2017)
Muuttuvat ammattitaidon kriteerit herättävät myös vastustusta. Julkisena asiantuntijana esiintymistä ei välttämättä katsota hyvällä akateemisen yhteisön sisällä. Kyse on kenties yleisessä suhtautumisessa (eli arvostuksessa) sosiaalista mediaa kohtaan, mutta myös ns. perustellusta asiantuntijuudesta. Simone Rödder (2012) on tutkinut tiedeyhteisön suhtautumista tutkijan julkisuuteen. Rödderin tutkimuksen mukaan tutkijan näkyvä rooli julkisuudessa on oikeutettava erityisin perustein, joista tärkein on (ymmärrettävästi) oma aktiivinen tutkimus. Toisena perusteena on tutkijan ammatillinen rooli organisaation tai projektin johtotehtävissä. Viimeisenä perusteena korostuu tutkijan vaatimattomuus: oman ammattitaitonsa markkinointia ei katsota sopivaksi: mikäli julkisuus on tullakseen, tulee sen tulla median aloitteesta.
En osaa sanoa, miten Rödderin tutkimus istuu suomalaiseen akateemiseen maailmaan herran vuonna 2019, mutta tiedeyhteisön vähättelevä suhtautuminen “somettaviin” tutkijoihin on todettu myös suomalaisten tutkijoiden taholta. Tampereen yliopiston suomen kielen apulaisprofessori Johanna Vaattovaaran (2013) mukaan tiedeyhteisöt voivat vähätellä julkisuudessa esiintyvää tutkijaa. Samoilla linjoilla on kirjailija, tiedetoimittaja ja Turun yliopiston työelämäprofessori Tiina Raevaara, jonka mukaan vanhemmat tutkijat saattavat jopa lytätä nuoren tutkijan aseman julkisena asiantuntijana ja kommentaattorina (Keini 2018).
Raevaara kiteyttää ongelman ytimen. Päätöksentekijät ja media ovat harvoin kiinnostuneita vain tutkijan omasta tutkimusaiheesta – he haluavat näkökulmia ja konteksteja ajankohtaisille asioille (Koskinen, Ruuska & Suni 2018). Kyse on asiantuntijuudesta ja sen kokemuksesta: onko tutkijan asiantuntijuus suppeaa vai laveaa (Rödder 2012) ja kuinka laajalla – tai rajatulla – areenalla tutkija kokee voivansa toimia asiantuntijana? Ja kuka tutkijan asiantuntijuuden oikeastaan määrittelee?
“Akateemisen asiantuntijuuden rakentumisessa ei varsinaisesti lueta ansioksi yleistajuisten juttujen tai Twitter-seuraajien määrää.” – Tampereen yliopiston suomen kielen apulaisprofessori Johanna Vaattovaara (Vaattovaara 2013)
Negatiivinen ilmapiiri julkisuutta kohtaan saattaa kieliä myös asenneilmastosta sekä tieteen yleistajuistamista että sosiaalista mediaa kohtaan, kuten Vaattovaaran osuva kommentti ilmentää. Tosin useasti tviitatun artikkelin on todettu korreloivan artikkelin saamien viittausten määrää (ks. esim. The Atlantic). Vaikka akateemisen asiantuntijuuden ei voi sanoa rakentuvan sosiaalisen median varaan, voi toimiva tiedeviestintä tukea asiantuntijuutta.
Somettavan tutkijan moninainen rooli
Eri viestinnän foorumeilla on oma yleisönsä. Tutkijan on luonnollisesti helpompaa viestiä tutkimuksestaan tiedeyhteisön sisällä, joka ymmärtää tieteellisen tutkimuksen lainalaisuudet. Sosiaalisessa mediassa toteutettavassa tiedeviestinnässä yleisöä ei voi ennakoida: vastaanottaja tulkitsee tiedon omista lähtökohdistaan, ja tämä tietotaso voi olla akateemista yleisöä suppeampaa.
Tutkijan rooli onkin usein mediassa omaa tutkimustyötä laajempi: Tutkija voi esiintyä mediassa paitsi tieteen yleistajuistajana, myös ajankohtaisten ilmiöiden tulkkina, yhteiskunnallisena osallistujana ja (tiede)politiikan kommentaattorina tai omaa tutkimustaan, tutkimusalaansa ja organiaatiotaan näkyväksi tekevänä toimijana. Tutkijalla on mahdollisuus tuoda julkiseen keskusteluun hyvin perusteltuja argumentteja tai näkökulman, joka ei aiemmin ole päässyt esiin. (ks. esim. Väliverronen 2001 ja Koskinen, Ruuska & Suni 2018.) Tutkijalla on julkisessa keskustelussa tärkeä rooli objektiivisen tiedon tuottajana.
“Tutkija voi vaikuttaa ainakin siihen, että olemassa oleva tieto tuodaan julkisuuteen.” – Emerituskansleri Kari Raivio (Koskinen, Ruuska & Suni 2018)
Anu Valkeajärvi on tutkinut suomalaisten tutkijoiden sosiaalisen median käyttöä. Valkeajärven (2018) mukaan somettavat tutkijat kokevat sosiaalisen median käytön edistävän yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja tieteen saavutettavuutta – tosin yleisin tutkijoiden kokema sosiaalisen median hyöty korosti julkisuutta tutkijana. Lisäksi tutkijat kokivat hyötyvänsä sosiaalisesta mediasta mm. tiedon lähteenä, tutkimuksesta viestimisessä ja verkostoitumisessa.
Sosiaalisella medialla voi vaikuttaa, ja se voi edesauttaa tutkimustyötä yllättävillä tavoilla. Kun Toronton yliopiston rakennustekniikan professori Maria Hatzopoulo etsi osallistujia tutkimukseensa ilmansaasteiden vaikutuksesta pyöräilyyn, hän turvautui Twitteriin. Suppeasta Twitter-verkostosta huolimatta tieto Hatzopoulon tutkimuksesta levisi ensin blogitekstiksi pyöräilylehteen, sieltä uutiseksi paikallislehteen ja lopulta koko kansan puheenaiheeksi sekä valtakunnalliseen sanomalehteen että radioon. Vaikka osaltaan kysymys oli varmasti aiheen ajankohtaisuudesta, on Hatzopoulon tapaus hyvä esimerkki sosiaalisen median mahdollistamasta näkyvyydestä ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. (ks. esim. Harvard Business Review.)
Mistä motivaatiota?
Tiedeviestintä avoimissa kanavissa altistaa viestijän kritiikille ja palautteelle, jopa vihapuheelle. Vihapuheen kohtaaminen saattaa pelottaa ja jopa estää tieteestä viestimistä ja asiantuntija-aseman ottamista. Hankalissa viestintätilanteissa tutkija jää helposti yksin. Tiedeviestinnän suositusten ohella myös useat tiedeviestinnän asiantuntijat peräänkuuluttavat tiedeyhteisön tukea tutkijoiden lisääntyneessä viestintävastuussa. (Ks. esim. Innanen, myös Koskinen, Ruuska & Suni 2018.)
Vihapuhe ei kuitenkaan ole suurin syy olla somettamatta – Valkeajärven (2018) mukaan vain 11 % kyselyyn vastanneista suomalaistutkijoista oli joutunut vihapuheen kohteeksi. Ei liene yllätys, että suurin osa sosiaalisen median haitoista koski ajanpuutetta. Myös kiinnostuksen puute sosiaalista mediaa kohtaan nousi esiin Valkeajärven tutkimuksessa.
Osittain kyse on akateemisen julkaisemisen luonteesta: perinteisesti tiedeviestintää on tehty vasta tulosten julkistamisen jälkeen. Akateeminen palkitsemisjärjestelmä ottaa huomioon vain oman alan tieteellisen julkaisutoiminnan, eikä tarvittavaa tiedeviestinnän koulutusta ole välttämättä saatavilla. Rahoituspohja ei myöskään usein tue vuorovaikutusta. (Koskinen, Ruuska & Suni 2018.) Tosin osa rahoittajista vaatii nykyään myös tiedeviestintää ja osoituksia tutkimuksen vaikuttavuudesta.
Vaikuta valikoiden
“Kaikkien ei tarvitse olla suunapäänä julkisuudessa.” Kirjailija, tiedetoimittaja ja Turun yliopiston työelämäprofessori Tiina Raevaara (Keini 2018)
On selvää, ettei jokaisella tutkijalla ole mahdollisuutta viestiä omasta tieteenalastaan yleistajuisesti sosiaalisessa mediassa. Sekä tieteenala että tutkimuskohde vaikuttavat siihen, millaisen roolin tutkija voi ottaa julkisessa keskustelussa, eikä jokaisesta tutkijasta ole tarvetta leipoa oman alansa somejulkkista.
Tosiasia kuitenkin on, että vuorovaikutustaidot ovat olennainen osa tutkijan ammattitaitoa. Oman ydinsanoman kirkastaminen, tilannetaju, reagointi- ja kommentointivalmius sekä aggressiivisuuden kohtaaminen ovat viestintätaitoja, joihin tutkija törmää niin tiedeyhteisön sisällä kuin sen ulkopuolella (Kivimäki 2019). Sosiaalinen media voi tarjota näiden taitojen opetteluun hyvän alustan.
Tutkimuksesi on sinulle tärkeä – sosiaalisen median keinoin voit kasvattaa tutkimuksesi vaikuttavuutta ja osoittaa sen merkitys myös akateemisen yhteisön ulkopuolella. Luota osaamiseesi ja ammattitaitoosi, noudata hyvää tieteellistä käytäntöä myös somen syövereissä ja tue asiantuntijaksi kehittyvää tutkijakollegaa – ja hiljennä se sisäinen kriitikkosi. Tässäkin tapauksessa se pahin vastus taitaa löytyä tutkijasta itsestään.
Ps. Mikäli oman tekstin jargonin taso mietityttää, löytyy internetin ihmeellisestä maailmasta tähän(kin) konstinsa: kurkkaa esim. de-jargonizer.
LÄHTEET
Duque, Lina 2016. How Academics and Researchers Can Get More Out of Social Media. Harvard Business Review. https://hbr.org/2016/06/how-academics-and-researchers-can-get-more-out-of-social-media
Innanen, Kaisu 2018. Science communication – Just do it? BCDC Interaction. https://www.oulu.fi/blogs/science-communication-just-do-it
Innanen, Kaisu 2017. Tutkija kohtaa viestintäjohtajan ja tiede viestinnän. BCDC Interaction. http://www.bcdcenergia.fi/blogi-ja-uutiset-tutkija-kohtaa-viestintajohtajan-tiede-viestinnan/
Keini, Kira 2018. Turun yliopiston uusi työelämäprofessori Tiina Raevaara: “Tiede paljastaa jotain piilotettua”. Kaskas Media. https://kaskasmedia.fi/fi/turun-yliopiston-uusi-tyoelamaprofessori-tiina-raevaara-tiede-paljastaa-jotain-piilotettua/
Kivimäki, Sanna 2019. Tiedeviestintä vuorovaikutuksena, luentoslidet.
Koskinen, Iina, Ruuska, Maria & Suni, Tanja 2018. Tutkimuksesta toimintaan. Tieteentekijän opas viestintään ja vaikuttamiseen.
Madrigal, C. Alexis 2012. ‘Highly Tweeted Articles Were 11 Times More Likely to Be Highly Cited’. The Atlantic. https://www.theatlantic.com/technology/archive/2012/01/highly-tweeted-articles-were-11-times-more-likely-to-be-highly-cited/251346/
Rödder, Simone 2012. The ambivalence of visible scientists. The sciences’ media connection – public communication and its repercussions. Sociology of the sciences yearbook 28.
Vaattovaara, Johanna 2013. Tieteen yleistajuistaminen. Tampere: Gaudeamus.
Valkeajärvi, Anu 2018. Tutkija asiantuntijana sosiaalisessa mediassa : Sosiaalisen median merkitys tutkijoiden viestinnässä ja verkostoitumisessa. Metropolia Ammattikorkeakoulu. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201805178764
Väliverronen, Esa 2015. Tiedeviestintä ja asiantuntijuus – tutkijoiden muuttuva suhde julkisuuteen. YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 80 (2015):3.
Muut:
Viesti rohkeasti, vaikuta vastuullisesti. Tiedeviestinnän suositukset. 2018. (c) Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta. https://www.tjnk.fi/sites/tjnk.fi/files/tiedeviestinnan_suositukset_2018.pd
Human being in a digital world 